syön ja syön ja syön ja syön

Jussina oli ehkä ihan hauskaa. Tai oliki, mut alko itteään ahistaa ku huomas et vitutti ja teki mieli murjottaa koko ajan vaiks ois pitäny pitää hauskaa. Ei vaan pysty esittään koko aikaa. Vaik yritin. Ja yritän. Tosin oon mä jo saanu uskoteltua ihmisil et ei mua enää mikään masennus ynnä muut vaivaa, ne on jo takana päin.
Mutku ei oo. Ne on totta. Ja ne on.

En voi enää kieltää sitä itelleni.


Juhannuksen tuli juotua, liikaakin joo ku yritti päästä ees hetkeks pois ja unohtaa kaiken paskan. Eihän se onnistunu, paitti ehkä hetkellisesti. Mut ennen kaikkea juhannuksena tuli SYÖTYÄ ihan liikaa. Järkyttävästi liikaa. En tosin silti syöny niin paljon ku muut mut silti ihan liikaa ja nyt hajoon.

Viilsin taas eilen vaik olin päättäny et en enää. Olin vaan taas saanu pettyy yhteen ihmiseen, tai ehkä petyin itteeni ja odotuksiini. Mut lähes tulkoon saman tien ku olin viiltäny tää ihminen soitti ja sano tulevansa mun luo <3
Kiva siin sit taas peitellä rannetta.

rikkipää

Ahdistus. Jatkuva ahdistuksen tunne mikä ei jätä rauhaan.
Ja kamalinta on se, miten fyysisesti ahdistus mussa ilmenee. Kun voi henkisesti pahoin, voi myös ruumis pahoin. Jatkuva paha olo, oksentamista, pyörtyilyä, itkua ja valtava puristava tunne rinnassa. Edes hetken helpotuksen tuovat viiltely, oksentaminen ja humala.


Viimeaikoina oon huomannu etten enää saa juurikaan syötyä, mikä on hyvä koska en sitä haluakkaan. Ei ole nälkä, ei pysty syömään. Ja jos saakin syötyä se tulee refleksin omaisesti ylös. Nykyään tuntuu että oksennan jatkuvasti, tahtomattanikin. Syömättömyyden tunne ja se ettei kaipaa ruokaa on toisaalta jotenkin hämmentävää, mutta samalla todella tyydyttävää. Kun pystyy olemaan syömättä voin tuntea olevani itseeni edes jossain asiassa tyytyväinen. Ja tyytyväisyyden tunnetta en ole tainnut tuntea sitten lapsuuden, jos silloinkaan.


Sanotaan ettei pessimisti pety. Mielestäni itseäni pessimistisemmäksi ei kauheesti voi päästä, ja silti saan pettyä päivittäin, sekä itseeni että muihin. Ei vaan jaksa pettyä enää.


Vituiks menee kuitenki.

jäteputkiaivot

Aloitin yhden jos toisenkin blogin joskus vuosia sitten. Kirjoitin ehkä yhden tai kaksi kertaa, mutta lopulta ahdistus kirjoittamisesta kasvoi niin suureksi, etten pystynyt kirjoittamaan, käymään blogissani tai edes lukemaan kommentteja.

Tämän blogi loin joskus aikoja sitten, mutten pystynyt kirjoittamaan mitään. En pystynyt edes avaamaan sitä. Mikä on hullua, koska mun tarkotus oli purkaa tänne ahdistusta mikä syntyy kun ei pysty kenellekkään puhumaan ongelmista. Minkäs sitä itselleen ja ahdistukselleen voi.

Ehkä nyt yritän unohtaa kirjoitusahdistuksen ja oottaa tän blogin terapiana, päivä kerrallaan. Ehkä mun elämä alkaa jossain kohtaa selkiintyä. Vaihtoehtoina parempi, ehkä jopa onnellinen elämä, sekä kuolema, mikä kullostaa tällä hetkellä huomattavasti paremmalta vaihtoehdolta.

Tosiaan,
taustoista sen verran, että vaikeuksia ja ongelmia löytyy jo noin vuodesta 2004. Päällimmäisinä vakava masennus ja ahdistus, jotka ovat siis olleet osa minua jo yli 7 vuoden ajan. Itsemurhaa on tullut pari kertaa koitettua ja lähes päivittäin ajateltua, viiltelyä jo monta vuotta takana. Paniikkihäiriö-kohtauksia parina viime vuotena, sekä syömishäiriön kanssa kamppailua, välillä enemmän, välillä vähemmän, kuitenkin koko ajan syvemmälle sairauteen ajautuen.

Ei vaan jaksa elää, ei jaksa elämää.